Olen viime aikoina pohtinut paljon, mitä taikuus minulle oikeastaan merkitsee – ja miksi se on niin suuri intohimoni. Mikä on sen syvempi sanoma? Miten jokin niin kevyt ja leikillinen voi samalla liikuttaa ja vaikuttaa?
Moni saattaa ihmetellä, miksi juuri taikuus olisi hyvä valinta vaikkapa omiin juhliin, etenkin näin epävarmassa maailmantilanteessa. Itse uskon, että taikuus voi jopa muuttaa maailmaa. Se nimittäin muuttaa tapaa, jolla katsomme maailmaa – ja hetken ajan kaikki näyttää mahdolliselta.
Eräs hetki muistui mieleeni, kun harjoittelin mentalismirutiinia ystäväni kanssa ravintolataikuuden SM-kisoja varten. Efekti meni nappiin, ja hämmennyksissään ystäväni huudahti spontaanisti: ”Tässähän unohti kaikki elämän murheet!”
Sitä juuri taikuus parhaimmillaan on: hetki, jossa unohdamme kaiken painolastin ja synnymme uudelleen ihmetykseen.
Yksi vahvimmista kokemuksistani taikuuden merkityksestä syntyi jo aiheesta innostuneena teini-ikäisenä, kun matkustin äitini kanssa Dominikaaniseen tasavaltaan 1990-luvun lopulla. Meille tarjoutui mahdollisuus osallistua päivän bussiretkelle Haitin puolelle. Tuohon aikaan Haiti oli tilastoitu maailman kolmanneksi köyhimmäksi maaksi – ja paikan päällä tuo todellisuus konkretisoitui pysäyttävästi.
Aina kun turistibussi pysähtyi, meitä lähestyi joukko lapsia, toiveissaan saada meiltä jotakin: vanhat lenkkarit, paita, vaikka vain nenäliina. Sellaiset tavarat, jotka meille ovat itsestäänselviä arjen osia, olivat heille arvokkaita aarteita. Tunsin turhautumista: kuilu meidän maailmojemme välillä tuntui hetkessä musertavan suurelta.
Aloin miettiä, voisinko antaa heille jotakin enemmän kuin tavaraa – jotain, mikä saisi edes hetkeksi unohtamaan kaiken sen eriarvoisuuden, köyhyyden ja erillisyyden. Astuin bussista kylän pihalle, ja pian joukko lapsia kerääntyi ympärilleni. Silloin keksin: poimin maasta kiven ja tein pienen, oppimani tempun – kivi katosi ja ilmestyi jostain muualta.
Se oli yksi taianomaisimmista hetkistä myös minulle.
Lapset hämmästyivät täysin. He alkoivat huutaa kyläläisiä paikalle katsomaan tätä ihmettä. Heille se ei ollut temppu – se oli oikea ihme. Olimme hetken ajan kaikki yhdessä, ja kaikki eroavaisuudet unohtuivat. Ei ollut rikkaita ja köyhiä, ei kielimuureja eikä kulttuurieroja. Vain yhteinen hetki ja ihmetys: Miten tuo voi olla mahdollista?
Uskon, että sinä päivänä sain antaa heille enemmän kuin he odottivat saavansa. Ehkä jotain, joka kantoi vielä pidemmälle kuin mikään materia.
Silloin ymmärsin: taikuus voi antaa toivoa.
Koska taikuus on tunne siitä, että mahdoton voikin olla mahdollista.
Viimeisimmät kommentit