Haavoittuvuudesta

”Olen totta itselleni tässä hetkessä, juuri siinä tunteessa kun olen”. Mitä jos hyväksyisimme asiat sellaisina, kun ne siinä hetkessä ovat. Silloin myös sallimme itsemme kokea tunteemme ja kipumme raakana, tässä hetkessä. Ilonkin kokee voimakkaampana kun ei ole jatkuvasti varpaillaan odottaessaan pahinta. Kun uskallan olla rehellinen tunteistani ja tarpeistani, tulen niiden kautta näkyväksi. Itseni puolella oleminen luo myös tilan, ettei sisäinen lapsi minussa hätäänny tai takerru, vaan voin luottaa itseeni. Kun voin luottaa, että minulla on lupa jokaisessa hetkessä ilmaista tarpeeni ja tunteeni, voin taas jatkaa matkaani oman totuuteni johdattamana pysyen omassa voimassani. Aivan kuten terveesti kiintynyt lapsi, joka käy tankkaamassa läheisyyttä tarvittaessa ja sitten taas jatkaa omaa leikkiään.

Itselleni on ollut tyypillistä sanoa kyllä, kun olisin halunnut sanoa ei, joskus taas toisinpäin. Eräänlaista rajattomuutta ja miellyttämisen tarvetta. Otamme tällöin myös helposti vastuuta toisen tunteista. Kuitenkin todellisuudessa, jos toinen pelästyy minun totuuttani, ansaitsen jotain muuta.

Mitä jos minut hylätään, kun puhun oman totuuteni? Sisällämme asuu vanhoja haavoja hylkäämisestä. Jos päästän jonkun lähelle, taas minut hylätään. Jos haluaa läheisyyttä on kuitenkin otettava nähdyksi tulemisen riski. Olemme täydellisiä juuri sellaisina, omine haavoinemme.

Ylianalysoinnilla on hyvin helppoa sivuuttaa jokin todellinen tunne. Siinä olen itse ainakin hyvin taitava. Ääripäinä voi olla huutaminen metsässä tai tyttöjen kesken tilanteen ylianalysoiminen, kun keskitie olisi vain selkeä tunteen ilmaisu. ”Olen surullinen, koska kävi näin”. PISTE. Vain ilmaisu, tunteen HYVÄKSYMINEN, ilman minkäänlaista analysointia. Itsereflektoinnilla on paikkansa ja analysointi on itselleni ollut väylä oppia ja ymmärtää, mutta pakokeino ja defenssi se ei saa olla. Pahimmillaan se harhauttaa minut pois juuri siitä mitä tunnen. Sen alla voi olla pelkoa, häpeää, hylkäämisen pelkoa, turvattomuutta tai pettymystä. Todellisuudessa mieli työstää asioita jatkuvasti ilman suurempaa yrittämistä ja usein se suurin oivallus tuleekin juuri, kun päästää irti ja vain rentoutuu tunteeseen ja läsnäoloon.

Olemme todella haavoittuvaisia oman totuuden äärellä ja tuota haavoittuvuutta on helppo suojella häpeällä ja muilla defensseillä. Koemme oman haavoittuvuutemme heikkoudeksi, kun taas toisten haavoittuvuutta pidämme rohkeutena. Jokaisella ihmisellä on nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi tulemisen tarve. Samalla kuitenkin pelkäämme tulla näkyväksi haavoinemme. Mutta vasta haavoittuvina tulemme näkyväksi tunteinemme ja tarpeinemme, autenttisina, ja voimme vasta kokea aidon yhteyden. 

Miksi sitten niin yksinkertainen asia kuin tunteiden tunteminen on meille niin vaikeaa? Koska toistamme vain sitä mitä olemme oppineet ja uuteen toimintatapaan meillä ei aina ole mitään mallia.

Onnekseni elämä on tuonut eteen ihmisiä, joiden kanssa näitä asioita saa harjoitella. Ehkä elämä on vain yksi iso harjoitus yrityksen, erehdyksen ja onnistumisen kokemusten kautta, ilmentääkseen omaa autenttisuutta. Että tosiaan saa luvan harjoitella suurella myötätunnolla omaa täydellistä epätäydellisyyttä kohtaan.

Pohdintani juontaa uuteen tuttavuuteeni Gestalt-terapiaan. Se on psykoterapian menetelmä, jossa päähuomio on nykyisyydessä, tässä ja nyt. Gestalt-terapian neljä peruspilaria ovat kontakti, tietoisuus, nykyhetki ja vastuu. Tavoitteena on tulla tietoiseksi omista käyttäytymismalleista, puolustusmekanismeista, kehosta ja tavoista olla kontaktissa. Ymmärrys itsestä antaa tilan valita: muuttaako tapaansa vai jatkaako entiseen malliin.